Ystävät, toverit, kylännaiset.
Saatuani pätkätyötä elämäni on muuttunut naamakirjapäivityksiksi. Mitä niihin nyt mahtuu, parin tekstiviestin verran. Kirjoittelen niitä enimmäkseen poikittaisliikenteen linja-autoista. Yksi esimiehistäni on naamakirjakaverini, enkä tahdo hänen ajattelevan, että tuotan työkseni sisältöä naamakirjaan.
Ystävällisten sielujen taholta minulle kerrottiin kyllä etukäteen, että on hirveää
a) jättää päiväkotiin mukula, joka ei osaa puhua
b) kaahata kaiken aikaa töihin/päiväkotiin/kotiin
c) että jokainen vitun päivä on yhtä kaahaamista töihin/päiväkotiin/kotiin
d) ettei ole aikaa omalle elämälle, jos on työ ja lapsi.
Uskoinko minä ne kertomukset. No en vittu tietenkään. Enkä minä valita. En minä kuvitellutkaan saavani kaikkea.
Ratsastuskamppeet olen pakannut odottamaan aikaa, jolloin Euroopan unioni säätää vuorokauteen muutaman lisätunnin. Odotan uteliaahkona, milloin kuntosalikortti kokee saman kohtalon.
28. toukokuuta 2009
2. toukokuuta 2009
Nothing but a heartache
Mortonki.*
Eikö tää kerran kuussa olekin melko ammattimainen päivitystahti?
Tädillä on ollut jonkin verran lomaa ja jonkin verran yllättäviä sattumuksia. Yllättävät sattumukset ovat hieman verottaneet voimia. Noinniinku ylipäätään elämä on yhä aika hyvää. Nukun kiitettävästi. En heräile öisin miettimään, miksi juuri minun työelämästäni piti tulla huono vitsi. Tapasin ihmisiä, joilla on ansioita menneen työelämäni kurjistamisessa. En ollut heille enää vihainen - tunsin melkein sääliä, mutten ihan.
Kotona on kivaa. Töitä on riittävästi, ei liikaa eikä liian vähän. Lapsen kanssa on enimmäkseen viihdyttävää. Laihdutusprojektin viimeiset neljä kiloa kieltäytyvät lähtemästä, mutta ei se oikeastaan haittaa, koska olen suoraan sanottuna vähän kauhuissani siitä, iskeekö projektin loputtua suunnaton tyhjyys, jota täytän mieluummin ylensyönnillä kuin älykkäällä elämäntapapainonhallinnalla.
Ristiriitoja on, mutta voin elää niiden kanssa.
Koska kaikki on niin perhanan kivaa ja vakaata, en voi olla miettimättä, mitä tapahtuu, jos jokin kivan ja vakaan elämäni elementeistä järjestyisi yhtäkkiä toisin. If it ain't broken, don't fix it, vai miten ne sanoo. Onko mielenrauha ansaittua, onko se minun vai onko se lainassa? Jos jokin muuttuu, saanko minä ottaa sen mukaani?
Tähän joku aasinsilta sitten.
Luen Liisa Huhdan ja Rosa Meriläisen Feministin käsikirjaa. Se herättää ajatuksia.
Kuten: Tasa-arvon edistämiseksi perinteiset naisten työt on haluttu professionaalistaa ja kouluttaa niihin ammattitaitoista väkeä. Ja: Tädittely on poliittisesti yhtä korrektia kuin tytöttely - siis vähättelyä. Ei ihmisten sukupuolta tarvitse muutenkaan toistella.
Tiesittekö, että päiväkodissakin on nykyisin tiimivastuuhenkilö? Ennen se olisi ollut vain täti.
Yhtenä kesänä kahdeksankymmentäluvulla meidän päiväkoti oli kiinni, ja meidät raahattiin ihan toiselle puolelle kaupunkia joka aamu. Uudessa päiväkodissa oli töissä myös setä. En muista hänen nimeään. Tunnustan auliisti, että hänestä jäi muistijälki vain siksi, että hänellä oli outo sukupuoli. Ensimmäisenä aamuna, kun meitä uusia lapsia oli paljon, setä esittäytyi ja lupasi, että häntä saa kutsua myös tädiksi, koska no, vissiin henkilöstön oletussukupuoli oli täti.
Muistan myönnytyksen olleen mielestäni fiksu veto, koska hyvin pian esittäytymiskierroksen jälkeen pojat häiritsivät yhden Susannan keinumishommia ja Susanna karjui kurkku suorana setää apuun tääätiiiii.
Jos ei saa täditellä, miten lapsi pyytää paikalle erotuomarin (ihassama kenet, kunhan joku tulee)? Heeeenkilökuuuntaaaa?
On vielä niin paljon opittavaa.
* On kauhistuttavin tietämäni tervehdysfraasi, enkä nyt tarkalleen osaa sanoa, miksi tunnen tarvetta käyttää sitä tässä.
Eikö tää kerran kuussa olekin melko ammattimainen päivitystahti?
Tädillä on ollut jonkin verran lomaa ja jonkin verran yllättäviä sattumuksia. Yllättävät sattumukset ovat hieman verottaneet voimia. Noinniinku ylipäätään elämä on yhä aika hyvää. Nukun kiitettävästi. En heräile öisin miettimään, miksi juuri minun työelämästäni piti tulla huono vitsi. Tapasin ihmisiä, joilla on ansioita menneen työelämäni kurjistamisessa. En ollut heille enää vihainen - tunsin melkein sääliä, mutten ihan.
Kotona on kivaa. Töitä on riittävästi, ei liikaa eikä liian vähän. Lapsen kanssa on enimmäkseen viihdyttävää. Laihdutusprojektin viimeiset neljä kiloa kieltäytyvät lähtemästä, mutta ei se oikeastaan haittaa, koska olen suoraan sanottuna vähän kauhuissani siitä, iskeekö projektin loputtua suunnaton tyhjyys, jota täytän mieluummin ylensyönnillä kuin älykkäällä elämäntapapainonhallinnalla.
Ristiriitoja on, mutta voin elää niiden kanssa.
Koska kaikki on niin perhanan kivaa ja vakaata, en voi olla miettimättä, mitä tapahtuu, jos jokin kivan ja vakaan elämäni elementeistä järjestyisi yhtäkkiä toisin. If it ain't broken, don't fix it, vai miten ne sanoo. Onko mielenrauha ansaittua, onko se minun vai onko se lainassa? Jos jokin muuttuu, saanko minä ottaa sen mukaani?
Tähän joku aasinsilta sitten.
Luen Liisa Huhdan ja Rosa Meriläisen Feministin käsikirjaa. Se herättää ajatuksia.
Kuten: Tasa-arvon edistämiseksi perinteiset naisten työt on haluttu professionaalistaa ja kouluttaa niihin ammattitaitoista väkeä. Ja: Tädittely on poliittisesti yhtä korrektia kuin tytöttely - siis vähättelyä. Ei ihmisten sukupuolta tarvitse muutenkaan toistella.
Tiesittekö, että päiväkodissakin on nykyisin tiimivastuuhenkilö? Ennen se olisi ollut vain täti.
Yhtenä kesänä kahdeksankymmentäluvulla meidän päiväkoti oli kiinni, ja meidät raahattiin ihan toiselle puolelle kaupunkia joka aamu. Uudessa päiväkodissa oli töissä myös setä. En muista hänen nimeään. Tunnustan auliisti, että hänestä jäi muistijälki vain siksi, että hänellä oli outo sukupuoli. Ensimmäisenä aamuna, kun meitä uusia lapsia oli paljon, setä esittäytyi ja lupasi, että häntä saa kutsua myös tädiksi, koska no, vissiin henkilöstön oletussukupuoli oli täti.
Muistan myönnytyksen olleen mielestäni fiksu veto, koska hyvin pian esittäytymiskierroksen jälkeen pojat häiritsivät yhden Susannan keinumishommia ja Susanna karjui kurkku suorana setää apuun tääätiiiii.
Jos ei saa täditellä, miten lapsi pyytää paikalle erotuomarin (ihassama kenet, kunhan joku tulee)? Heeeenkilökuuuntaaaa?
On vielä niin paljon opittavaa.
* On kauhistuttavin tietämäni tervehdysfraasi, enkä nyt tarkalleen osaa sanoa, miksi tunnen tarvetta käyttää sitä tässä.
10. huhtikuuta 2009
Damn right, it's better than yours
Olen surukseni vähän laiminlyönyt tätä julkaisukanavaa. Minulla on hyviä selityksiä, uskokoon ken haluaa.
Ensix. Mitä pidempään on päivittämättä, sitä korkeammaksi nousee kynnys tehdä edes jotain. Kynnyksen korkeus ei ole verrannollinen tekstien keskimääräiseen laatuun. Mikä oli todistettava.
Toisex. Blogikirjoittaminen mieltyy olevan enemmän pois työntekemiseltä kuin naamakirjassa roikkuminen, jota harrastan tavattoman paljon ja johon menee myös vitusti aikaa, koska reaalisosiaalinen seurueeni koostuu virka-aikana ja vähän muulloinkin enimmäkseen yhdestä yksivuotiaasta.
Kolmannex. Olen lukenut kohtuuttoman paljon muotiblogeja, ja kun niiden aihepiirit eivät niin kovasti tätä omaa tuotetta liippaa, niin tuppaa unohtumaan, mitä blogit olivat silloin kun niistä ajat sitten kiinnostuin. Se niin sanottu oma blogosfääri on onneksi yhä jotain muuta.
Viehätyin aluksi joistakin muotiblogeista, koska niistä välittyi ihana, salliva ote naisena olemiseen. Muoti on estetiikkaa, identiteetin ilmaisua, kulttuurin kommentaaria ja kulttuuriin kuulumista. Ei ole yhtään vähemmän älykäs nainen, ammattilainen tai feministi, jos on kiinnostunut myös ulkonäöstä. On feministinen teko murtautua toisten rakentamista karsinoista.
Koska muoti on useimmiten kaupallista, muotiblogit on huomattu mainioiksi markkinointivälineiksi, mikä kehitys ellottaa kasvavassa määrin. Eivätkä ne kaikki niin kovin fiksusti naiseutta käsittele. Mielipiteitään ilmaiseva nuori nainen nimetään ihan ystävällisessä hengessä pelottavaksi. Toisaalla rumasti nimitellään naisia ja naisten tekemisiä, ylpeillään sovinismilla ja jos joku ärsyyntyy, sanotaan että hei huumoria. Anonyymien tyhmät kommentit nimetään surutta naisvaltaisuuden ilmentymiksi.
Nainen kun olet, et osaa ajaa. Naiset puukottavat aina toisiaan selkään, keskinäinen solidaarisuus on tuhoontuomittua. Älä ole mitään mieltä, ei miehet halua panna pahansisuisia akkoja.
Tuntuu hyvältä kääntää välillä katse pois. Ja lopettaa tilaukset, kun ei enää tykkää.
Oho, ryöstäytyi. Oikeasti mun piti kirjoittaa tämänhetkisistä vaikeista kriiseistäni. Mulla on ainakin:
Kuitenkin on myönnettävä, että minulla on yllämainittujen johdosta
Ensix. Mitä pidempään on päivittämättä, sitä korkeammaksi nousee kynnys tehdä edes jotain. Kynnyksen korkeus ei ole verrannollinen tekstien keskimääräiseen laatuun. Mikä oli todistettava.
Toisex. Blogikirjoittaminen mieltyy olevan enemmän pois työntekemiseltä kuin naamakirjassa roikkuminen, jota harrastan tavattoman paljon ja johon menee myös vitusti aikaa, koska reaalisosiaalinen seurueeni koostuu virka-aikana ja vähän muulloinkin enimmäkseen yhdestä yksivuotiaasta.
Kolmannex. Olen lukenut kohtuuttoman paljon muotiblogeja, ja kun niiden aihepiirit eivät niin kovasti tätä omaa tuotetta liippaa, niin tuppaa unohtumaan, mitä blogit olivat silloin kun niistä ajat sitten kiinnostuin. Se niin sanottu oma blogosfääri on onneksi yhä jotain muuta.
Viehätyin aluksi joistakin muotiblogeista, koska niistä välittyi ihana, salliva ote naisena olemiseen. Muoti on estetiikkaa, identiteetin ilmaisua, kulttuurin kommentaaria ja kulttuuriin kuulumista. Ei ole yhtään vähemmän älykäs nainen, ammattilainen tai feministi, jos on kiinnostunut myös ulkonäöstä. On feministinen teko murtautua toisten rakentamista karsinoista.
Koska muoti on useimmiten kaupallista, muotiblogit on huomattu mainioiksi markkinointivälineiksi, mikä kehitys ellottaa kasvavassa määrin. Eivätkä ne kaikki niin kovin fiksusti naiseutta käsittele. Mielipiteitään ilmaiseva nuori nainen nimetään ihan ystävällisessä hengessä pelottavaksi. Toisaalla rumasti nimitellään naisia ja naisten tekemisiä, ylpeillään sovinismilla ja jos joku ärsyyntyy, sanotaan että hei huumoria. Anonyymien tyhmät kommentit nimetään surutta naisvaltaisuuden ilmentymiksi.
Nainen kun olet, et osaa ajaa. Naiset puukottavat aina toisiaan selkään, keskinäinen solidaarisuus on tuhoontuomittua. Älä ole mitään mieltä, ei miehet halua panna pahansisuisia akkoja.
Tuntuu hyvältä kääntää välillä katse pois. Ja lopettaa tilaukset, kun ei enää tykkää.
Oho, ryöstäytyi. Oikeasti mun piti kirjoittaa tämänhetkisistä vaikeista kriiseistäni. Mulla on ainakin:
- farkkukriisi - omistan yhdet sopivat, viidet liian isot ja yhdet ylitsepääsemättömän vääränväriset farkut.
- rajauskynäkriisi - kyllästyin pitkään suosimaani merkkiin, koska suti hajosi aina het kättelyssä, ostin toista laatua, sen ensimmäinen kyynel levitti pitkin naamataulua ja saatte uskoa, että silmäni vuotavat kun armoton kevättuuli lennättää katupölyä, ja ostin kolmatta laatua, ja sen terä katkesi aina terottaessa ja levisi ympäriinsä enkä tiedä vieläkään, miten rajauksen saa irti lattiasta.
- katsekriisi - en nähnyt peilistä olevani lihava, kun olin, ja nyt kun en ole, en näe sitäkään, mun pää ei ehdi seurata näitä muutoksia.
- kenkäkriisi - vajaa vuosi sitten kirosin raskauden leväyttämää räpylää, hankin muutamat uudet kengät, ja arvatkaas mitä, mun jalka onkin palautunut, ja nyt mulla on liian isoja kenkiä ja viimekesäiset ballerinat tippuu matkalle enkä tod voi enää käyttää mitään El Naturalistoja kun ne on nyt pyhitetty raskaudelle ja ylipainolle.
- nahkatakkikriisi - liian iso, liian vaikea pienentää.
Kuitenkin on myönnettävä, että minulla on yllämainittujen johdosta
- pienenpieni talousarviokriisi.
13. maaliskuuta 2009
Menee mikä menee
Jälkikasvu täytti vuoden. Tuijottelen ikkunasta ja nautin siitä, että kykenen istumaan ilman rengastyynyä. En valaise asiaa pidemmälle. Synnyttämättömien mielenrauha kuulemma järkkyy helposti, jos he saavat minkäänlaista vihiä inhorealistisista olosuhteista, joissa ihminen tavanomaisesti aloittaa maanpäällisen vaelluksensa.
Äitiys on ollut hieno, ihana, kasvattava, mahtava kokemus, ja keskimäärin olen alkanut pitää ihmisistä enemmän kuin pidin ennen, mutta minäpä olenkin semmoinen katkera vasemmiston äänestäjä, että takerrun mielelläni myös kaikkiin tyhmiin asioihin.
Niin kuin siihen, että en voi arvostaa lainkaan lapsetonta tolloa, joka esittää juhlissa vieraalle kysymyksen "osaatko puhua mistään muusta kuin lapsestasi".
Tai siihen, että eräiden mielestä naamakirjaan ei saisi laittaa lapsiaiheisia päivityksiä, koska silloin on perhearvonuija, aivot pelkkää tissiä ja vauvankakkaa.
Ja siihen, että joidenkin vihertävien uranaisten mielestä pientä lasta kotona hoitavien akateemisten naisten pitäisi maksaa koulutuksensa valtiolle takaisin.
Oltaisko kaikki edes leikisti sen verran aikuisia, että annetaan toisten tehdä omat valinnat ja elää omaa elämää. Jos haluaa arvostetun työn ja komean kansainvälisen uran, niin ihan rauhassa. Ei ole minulta pois. Toimii myös toisin päin.
Voisinhan tämän sinne naamakirjaankin kirjoittaa, mutta sanottakoon tässä: ketä ärsyttää maininta lapseni olemassaolosta, voipi aivan vapaasti kulkea eri teitä. En jää kaipaamaan.
Ylipäätään ihmisiä tuntuu kiusaavan ihan helvetisti asioiden kuuleminen toisista ihmisistä. Ennen se muistaakseni meni niin, että on oma asia, mitä haluaa itsestään kertoa. Nyt on kaiketi kohteliasta kysyä toisilta, mitä itsestään saa kertoa, etteivät raukat kiusaannu ja kuole information overloadiin.
Miksei vaan jätä lukematta - myötähäpeähän on täysin turha tunne.
Äitiys on ollut hieno, ihana, kasvattava, mahtava kokemus, ja keskimäärin olen alkanut pitää ihmisistä enemmän kuin pidin ennen, mutta minäpä olenkin semmoinen katkera vasemmiston äänestäjä, että takerrun mielelläni myös kaikkiin tyhmiin asioihin.
Niin kuin siihen, että en voi arvostaa lainkaan lapsetonta tolloa, joka esittää juhlissa vieraalle kysymyksen "osaatko puhua mistään muusta kuin lapsestasi".
Tai siihen, että eräiden mielestä naamakirjaan ei saisi laittaa lapsiaiheisia päivityksiä, koska silloin on perhearvonuija, aivot pelkkää tissiä ja vauvankakkaa.
Ja siihen, että joidenkin vihertävien uranaisten mielestä pientä lasta kotona hoitavien akateemisten naisten pitäisi maksaa koulutuksensa valtiolle takaisin.
Oltaisko kaikki edes leikisti sen verran aikuisia, että annetaan toisten tehdä omat valinnat ja elää omaa elämää. Jos haluaa arvostetun työn ja komean kansainvälisen uran, niin ihan rauhassa. Ei ole minulta pois. Toimii myös toisin päin.
Voisinhan tämän sinne naamakirjaankin kirjoittaa, mutta sanottakoon tässä: ketä ärsyttää maininta lapseni olemassaolosta, voipi aivan vapaasti kulkea eri teitä. En jää kaipaamaan.
Ylipäätään ihmisiä tuntuu kiusaavan ihan helvetisti asioiden kuuleminen toisista ihmisistä. Ennen se muistaakseni meni niin, että on oma asia, mitä haluaa itsestään kertoa. Nyt on kaiketi kohteliasta kysyä toisilta, mitä itsestään saa kertoa, etteivät raukat kiusaannu ja kuole information overloadiin.
Miksei vaan jätä lukematta - myötähäpeähän on täysin turha tunne.
9. maaliskuuta 2009
Haaveet, kaikki turhat haaveet
Kun olisi ikääntynyt, viikset ja vyölaukun kasvattanut äijätoimittaja. Olisi nyhtänyt herrasmiestyönantajalta kivan palkan 80-luvulla. Olisi myös tuhrinut kätensä työntekoon viimeksi em. vuosikymmenellä. Istuisi persiillään toimituksessa ja joisi kahvia ja keksisi hauskoja juttuja. Laatisi mauttomia ja typeriä sanaleikkejä vaikka Kainuun keskussairaalan (KaKS) palvelutasosta - hoito ei ollut kaksista. Kirjoittelisi kerran kuussa lehteen juttuja vinjetillä "Pakina" tai "Horina".
Heitä on. Minä tiedän.
Kun olin pieni ja viaton ja haaveilin toimittajan urasta, minulle sanottiin, että älä ala, toimittajat juovat liikaa kahvia ja juopottelevat ja polttavat hulluna tupakkaa ja kohkaavat ympäriinsä hermoraunioina ja kyynistyvät ja kuolevat nuorena.
Mullahan tietysti on niin saatanan terveellinen elämäntapa, että enpä tiedä tuommoisesta mitään. Enkä etenkään siitä kyynistymisestä.
Mutta semmoista olen joskus pannut merkille, että joidenkin toimittajain ammatillisen kunnianhimon määrä on kääntäen verrannollinen uran pituuteen. (Huomautan, että tässä yhteydessä pitkä ura kattaa jo kahden vuoden alallaolon.)
Tai pitäisikö mieluummin muotoilla niin, että ajan myötä ne kunnianhimot muuttuvat vähän toisenlaisiksi.
Yksi kollega haluaisi päästä Kakko-nimisten sukukokoukseen. Sieltä hän kirjoittaisi hauskan jutun. "Pihamaa oli Kakkoja mustanaan." Jos sukujuhlat äityisivät väkivaltaiseksi välienselvittelyksi (kenen suvussa muka ei riidellä), juttuun voisi kirjoittaa, että "poliisit tulivat pidättämään Kakkoja".
Toinen haluaisi käyttää nykyistä estottomammin johtolauseita siteeratessaan haastateltavia. Erityisesti hän haluaisi elvyttää verbien 'valehdella' ja 'kusettaa' viljelyn. Esimerkki: "Sinivihreä hallitus on tehnyt mittavia parannuksia yhteiskunnassa kaikkein heikoimmilla olevien asemaan", Katainen kusettaa.
Mauttoman ja typerän huumorin viljeleminen on vastareaktio sille, että journalismi juoksee tyhmien asioiden perässä. Yhtä hyvinhän voi vääntää vitsiä, jos ei kuitenkaan kerrota mistään olennaisesta. Mitä huonompaa vitsiä, sitä parempi. Samaa sukua on sirkushuvijournalismi: kysytään mitä vaan Timo Kallilta tai Nina Mikkoselta, koska vastaus on joka tapauksessa hulvaton.
Mutta raasteentie? Helvata! Ja mulle on ihassama, oliko se huumori jo pressimateriaalissa. Ei sitä silti olis tarvinnu toistella.
Ja soihan meillä kaikilla nyt Riki Sorsa päässä?
Heitä on. Minä tiedän.
Kun olin pieni ja viaton ja haaveilin toimittajan urasta, minulle sanottiin, että älä ala, toimittajat juovat liikaa kahvia ja juopottelevat ja polttavat hulluna tupakkaa ja kohkaavat ympäriinsä hermoraunioina ja kyynistyvät ja kuolevat nuorena.
Mullahan tietysti on niin saatanan terveellinen elämäntapa, että enpä tiedä tuommoisesta mitään. Enkä etenkään siitä kyynistymisestä.
Mutta semmoista olen joskus pannut merkille, että joidenkin toimittajain ammatillisen kunnianhimon määrä on kääntäen verrannollinen uran pituuteen. (Huomautan, että tässä yhteydessä pitkä ura kattaa jo kahden vuoden alallaolon.)
Tai pitäisikö mieluummin muotoilla niin, että ajan myötä ne kunnianhimot muuttuvat vähän toisenlaisiksi.
Yksi kollega haluaisi päästä Kakko-nimisten sukukokoukseen. Sieltä hän kirjoittaisi hauskan jutun. "Pihamaa oli Kakkoja mustanaan." Jos sukujuhlat äityisivät väkivaltaiseksi välienselvittelyksi (kenen suvussa muka ei riidellä), juttuun voisi kirjoittaa, että "poliisit tulivat pidättämään Kakkoja".
Toinen haluaisi käyttää nykyistä estottomammin johtolauseita siteeratessaan haastateltavia. Erityisesti hän haluaisi elvyttää verbien 'valehdella' ja 'kusettaa' viljelyn. Esimerkki: "Sinivihreä hallitus on tehnyt mittavia parannuksia yhteiskunnassa kaikkein heikoimmilla olevien asemaan", Katainen kusettaa.
Mauttoman ja typerän huumorin viljeleminen on vastareaktio sille, että journalismi juoksee tyhmien asioiden perässä. Yhtä hyvinhän voi vääntää vitsiä, jos ei kuitenkaan kerrota mistään olennaisesta. Mitä huonompaa vitsiä, sitä parempi. Samaa sukua on sirkushuvijournalismi: kysytään mitä vaan Timo Kallilta tai Nina Mikkoselta, koska vastaus on joka tapauksessa hulvaton.
Mutta raasteentie? Helvata! Ja mulle on ihassama, oliko se huumori jo pressimateriaalissa. Ei sitä silti olis tarvinnu toistella.
Ja soihan meillä kaikilla nyt Riki Sorsa päässä?
26. helmikuuta 2009
Satunnaista haitarinsoittoa
Sitä kun harrastaa viidettä vuotta tämmöistä joutavaa verkkopäiväkirjailua, niin jokseenkin toimeliaasti välttelee enää havaitsemasta minkäänlaisia verkkopäiväkirjaparemmuuteen liittyviä kikkelikilpailuja.
Vaikka tietysti eilen sattui Totuutta selaillessa silmään kanssabloggaavan Arne Nevanlinnan haastattelu.
No joo. Satunnaisten päiväkuulumisten toitottamisen lisäksi vastaan tänään rästissä oleskelleisiin haastehakemuksiin.
Kuten Jukka toivoi, kuusi satunnaista tosiasiaa itsestäni:
1. Harkitsen vakavasti luopuvani teinivuosina valitusta meikkaustavasta, kuten akkainlehdissä usein opastetaan. En siksi, että olisin sisäistänyt, ettei äiti-ihmisen sovi teeskennellä teiniä. Pikemminkin siksi, että silmien rajaaminen käy yhä vaikeammaksi. Silmäluomissani on enemmän vetelää ainesta kuin ennen.
2. Olen koko laihdutusprojektini ajan riiputtanut seinällä motivaatiomekkoa, jota olen käyttänyt kerran keväällä 2002 ja joka oli mielestäni silloin kallis (70 euroa, kuvitelkaa). Sittemmin olen onnistunut mahduttautumaan mekkoon, mutta huomaan sen olevan a) allekirjoittaneen tissiosastolle täysin sopimaton ja b) erittäin epäimartelevan ja epämuodikkaan mittainen. Siirsin toissapäivänä mekon kaappiin ja ripustin tilalle tuumakoon 27 farkut. Mahdun niihinkin, mutten erityisen kauniilla tavalla.
3. Olen silmittömän onnellinen aina, kun lapseni suostuu menemään päiväunille.
4. Pitkästyn tavattoman helposti.
5. Haluaisin kamalasti mennä bodycombat-tunnille, mutta pelkään olevani liian kömpelö ja hidas.
6. Vaikka tiedän oikein hyvin, että joka toisia arvostelunhimoisesti kuntokeskuksella kyttää on ite laiska urpo.
Seuraavana ohjelmassa Virkanaisen haaste:
1. Mene kuvakansiosi (tai missä ikinä säilytätkään kuviasi) neljänteen alakansioon.
2. Valitse sieltä neljäs kuva.
3. Postaa kuva blogiisi ja kerro samalla kuvan tarina.
4. Haasta neljä ihmistä.
Tapasin joskus sanoa, että istun visuaalisen silmäni päällä. Tässä meillä on asiasta todistuskappale. Toisin sanoen erittäin komeasti sommiteltua rakkaa, puunkäkkärää, vaaramaisemaa ja suota. Kuva on otettu melkein Sallatunturin laelta pari kesää sitten, joten vaaramaisema voipi olla yhtä hyvin venäläistä kuin suomalaista, paha sanua ennää.
Mielelläni haastaisin Arne Nevanlinnan, mutta en kehtaa, ettei hän tämmöisiin satunnaisiin päiväkirjailijoihin vahingossa liittyisi.
Vaikka tietysti eilen sattui Totuutta selaillessa silmään kanssabloggaavan Arne Nevanlinnan haastattelu.
Kaipa niitä on muitakin paheellisia harrastuksia ja aktiviteetteja, joiden piirissä vaikuttavat hahmot joutuvat toistuvasti todistelemaan. Kun kirjallisuudenharrastajaa haastatellaan, hänen tietysti odotetaan mainitsevan, että en koskaan lue sellaista paskaa kuin muut. Ja varmasti lausuisi arabian kieltä opiskeleva, että noi muut tällä kurssilla on muuten valkoista roskaväkeä, jolle ei ole suomalainen äijä kelvannut."Blogeissaan 'Museokadun kirjeenvaihtaja' on panostanut itsekritiikkiin, huolellisuuteen ja aihevalintoihin samalla pieteetillä kuin muissakin teksteissään. 'Olen tiukasti välttänyt liittymästä sellaisiin bloggaajiin, jotka kirjoittavat lonkalta satunnaisia päivittäiskuulumisiaan', hän miettii."
No joo. Satunnaisten päiväkuulumisten toitottamisen lisäksi vastaan tänään rästissä oleskelleisiin haastehakemuksiin.
Kuten Jukka toivoi, kuusi satunnaista tosiasiaa itsestäni:
1. Harkitsen vakavasti luopuvani teinivuosina valitusta meikkaustavasta, kuten akkainlehdissä usein opastetaan. En siksi, että olisin sisäistänyt, ettei äiti-ihmisen sovi teeskennellä teiniä. Pikemminkin siksi, että silmien rajaaminen käy yhä vaikeammaksi. Silmäluomissani on enemmän vetelää ainesta kuin ennen.
2. Olen koko laihdutusprojektini ajan riiputtanut seinällä motivaatiomekkoa, jota olen käyttänyt kerran keväällä 2002 ja joka oli mielestäni silloin kallis (70 euroa, kuvitelkaa). Sittemmin olen onnistunut mahduttautumaan mekkoon, mutta huomaan sen olevan a) allekirjoittaneen tissiosastolle täysin sopimaton ja b) erittäin epäimartelevan ja epämuodikkaan mittainen. Siirsin toissapäivänä mekon kaappiin ja ripustin tilalle tuumakoon 27 farkut. Mahdun niihinkin, mutten erityisen kauniilla tavalla.
3. Olen silmittömän onnellinen aina, kun lapseni suostuu menemään päiväunille.
4. Pitkästyn tavattoman helposti.
5. Haluaisin kamalasti mennä bodycombat-tunnille, mutta pelkään olevani liian kömpelö ja hidas.
6. Vaikka tiedän oikein hyvin, että joka toisia arvostelunhimoisesti kuntokeskuksella kyttää on ite laiska urpo.
Seuraavana ohjelmassa Virkanaisen haaste:
1. Mene kuvakansiosi (tai missä ikinä säilytätkään kuviasi) neljänteen alakansioon.
2. Valitse sieltä neljäs kuva.
3. Postaa kuva blogiisi ja kerro samalla kuvan tarina.
4. Haasta neljä ihmistä.
Tapasin joskus sanoa, että istun visuaalisen silmäni päällä. Tässä meillä on asiasta todistuskappale. Toisin sanoen erittäin komeasti sommiteltua rakkaa, puunkäkkärää, vaaramaisemaa ja suota. Kuva on otettu melkein Sallatunturin laelta pari kesää sitten, joten vaaramaisema voipi olla yhtä hyvin venäläistä kuin suomalaista, paha sanua ennää.
Mielelläni haastaisin Arne Nevanlinnan, mutta en kehtaa, ettei hän tämmöisiin satunnaisiin päiväkirjailijoihin vahingossa liittyisi.
18. helmikuuta 2009
Eräistä miellyttävän aamiaishetken keskeytymiseen vaikuttavista seikoista
Rakastan yksityiskohtia.*
Sen seurauksena kärsin erinäisistä journalistiseen tyyliin liittyvistä pinttymistä. Journalististen sisältöjen seuraaminen tuottaa täten usein pääkipua ja piinallisen tunteen, että lukijaa on taas vähän pantu halvalla, jos tiedätte mitä tarkoitan. Jaan kanssanne muutaman.
1. Dii-di-dii, dii-di-dii-di-dii. Hoksaattehan heti mikä kappale tai tv-sarjan tunnari on kyseessä? Vittu minä en hoksaa yhtään. Koska tämä ei yleisesti ottaen ole kovin auditiivinen väline tämä mun tekstuaalinen blogini. Eikä muuten ole sanomalehtipaperikaan.
2. Otsikkotyyppi hyvä paha perseensuti tai sen suosiotaan kasvattava variantti pyhä paha. Tälle aukeamalle meille tulis siis juttu, jonka tarkoitus on kertoa, että jutun kohteena oleileva ilmiö on vähän niinku kontroversiaali. Että siitä voi niinku olla montaa mieltä. Eikö oo hei melko kuolematonta. Tai sit voitais vaan jättää paska sikseen, eihän me osata edes rajata eikä kehittää näkökulmia.
3. Nokkelat-pokkelat aasinsillat, joita ilmeisesti suositaan, koska olisi liian fiksua mennä suoraan asiaan: Kannunvalanta on politiikkaan liittyvä yleinen ilmiö. Kannunvalajat ry. puolestaan on Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestö.
Myös eilisen Totuuden tiedesivuilla esiteltiin lajityypin parhaimmistoa: Rokkari Pete Townsend pohti sinisten silmien takana liikkuvia ajatuksia Who-yhtyeen klassikossa Behind Blue Eyes (1971). Nyt myös evoluutiopsykologit ovat selvittäneet sinisilmien saloja. Sillä tätähän se tieteen popularisointi parhaimmillaan on. Se on vitun Who aloittamassa tiedejuttua.
Niin ja tiedoksi kookkaan mediayhtiön koneelta kommentoivalle anonyymille: kyllä kiitos kysymästä, minulla on töitä riittämiin ja ei, minä en ole sinulle erityisen kateellinen.
* Joskaan tämän nettiverkkohassuttelun lukija ei välttämättä koskaan pane sellaista taipumustani merkille.
Sen seurauksena kärsin erinäisistä journalistiseen tyyliin liittyvistä pinttymistä. Journalististen sisältöjen seuraaminen tuottaa täten usein pääkipua ja piinallisen tunteen, että lukijaa on taas vähän pantu halvalla, jos tiedätte mitä tarkoitan. Jaan kanssanne muutaman.
1. Dii-di-dii, dii-di-dii-di-dii. Hoksaattehan heti mikä kappale tai tv-sarjan tunnari on kyseessä? Vittu minä en hoksaa yhtään. Koska tämä ei yleisesti ottaen ole kovin auditiivinen väline tämä mun tekstuaalinen blogini. Eikä muuten ole sanomalehtipaperikaan.
2. Otsikkotyyppi hyvä paha perseensuti tai sen suosiotaan kasvattava variantti pyhä paha. Tälle aukeamalle meille tulis siis juttu, jonka tarkoitus on kertoa, että jutun kohteena oleileva ilmiö on vähän niinku kontroversiaali. Että siitä voi niinku olla montaa mieltä. Eikö oo hei melko kuolematonta. Tai sit voitais vaan jättää paska sikseen, eihän me osata edes rajata eikä kehittää näkökulmia.
3. Nokkelat-pokkelat aasinsillat, joita ilmeisesti suositaan, koska olisi liian fiksua mennä suoraan asiaan: Kannunvalanta on politiikkaan liittyvä yleinen ilmiö. Kannunvalajat ry. puolestaan on Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestö.
Myös eilisen Totuuden tiedesivuilla esiteltiin lajityypin parhaimmistoa: Rokkari Pete Townsend pohti sinisten silmien takana liikkuvia ajatuksia Who-yhtyeen klassikossa Behind Blue Eyes (1971). Nyt myös evoluutiopsykologit ovat selvittäneet sinisilmien saloja. Sillä tätähän se tieteen popularisointi parhaimmillaan on. Se on vitun Who aloittamassa tiedejuttua.
Niin ja tiedoksi kookkaan mediayhtiön koneelta kommentoivalle anonyymille: kyllä kiitos kysymästä, minulla on töitä riittämiin ja ei, minä en ole sinulle erityisen kateellinen.
* Joskaan tämän nettiverkkohassuttelun lukija ei välttämättä koskaan pane sellaista taipumustani merkille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
