Huu! Vieläkö täällä käy joku?
Olen yhä perheenäiti. Aion manifestoida sitä tänään leipomalla pipareita. Aion jopa jättää väliin kaikki infantiilit piparihuumorit. En aio esim. kuvata pipariani ja laittaa kuvaa nettiin (koska kuten toisaalla huomautettiin, sekin on jo tehty).
Olen melko varma, että kykenen pidättäytymään, sillä toistaiseksi olen kyennyt estämään itseäni myös tarjoutumasta heikkona hetkenä Kampin keskuksen copyksi. Vaikka minusta aidosti olisi niiden brändinrakennuksessa ja asiakashankinnassa iloa! Miettikää! Lasten ja lapsenmielisten alue: Pikkanen Kamppi. Joutavanpäiväisen autoilun ystäville: Pilistely-Kamppi. Loputtoman ruuhkaisen pankkiautomaatin tienoo: Pihisevä Kamppi. High end -muodin ystäville: Pinta-Kamppi.
Loppuu se työsuhdekin toukokuussa - panisinko hakemuksia?
sunnuntaina 29. marraskuuta 2009
tiistaina 25. elokuuta 2009
Jos etsit kadonnutta aikaa
Piipahdukset kotiseudulla ovat viime vuosina olleet jokseenkin opettavaisia.
Reilut kaksi vuotta sitten tajusin olevani vanha, koska Tivolissa ei ollut enää ketään tuttuja (totuuden nimissä siellä oli kaksi, mutta niiden kanssa en kaveerannut silloin ennenkään). Olimme käyneet samana päivänä äitini kotipaikkakunnalla, koska se oli minusta jotenkin raikas, nostalginen idea. Rakas puolisoni sanoi, että kotiseutumatkailun harrastaminen on ikääntyneisyyden pettämätön merkki.
Kuluneena kesänä tajusin, että kaikki rovaniemeläiset baarit ovat ihan eri lailla sisustettuja kuin 90-luvulla. (Mikä on sinänsä järkeenkäypää, koska baarin kuin baarin sisustus kohtaa luultavasti melko raskasta kulutusta.) Niitä baareja, joissa kävin lukioaikana, ei enää ole. Voivat ne olla samannimisiä, mutta niissä katsotaan nykyisin jotain helevatan urheilua.
Minä haluaisin piipahtaa niissä 90-luvun baareissa! Haluaisin myös, että siellä päivystäisivät ne samat vanhat tyypit. Haluaisin, että ne näkisivät, miten onnellinen minusta on tullut, että olen vahva ja aikuinen, minulla on paikka maailmassa, en enää menetä yöuniani siksi, että pikkukaupungissa ihmisestä puhutaan pahaa, oli syytä tai ei.
Sitten rakas puolisoni sanoi, etten voi astua samaan virtaan kahdesti.
Katkerata!
Onneksi materia ei petä. Pengoin eilen laatikoitani ja törmäsin eri hämmästyttäviin kohteisiin. Maatuska, pohjassa tarra 'made in USSR', oletettavasti hankinta murmanskilaisesta valuuttakaupasta. Kuolleeksi kuviteltu Sony Walkman, joka koki hämmentävän ylösnousemuksen saatuaan uudet paristot. Lyhyt ja krääsäinen koruhistoriani 80- ja 90-luvuilta. Hevosia, hevosenkenkiä, pienenpieniä sydämiä, ja herramunvereni, Twin Peaks -sydämenpuolikas.
Vielä eilen en tiennyt, mikä on rondelli, mutta semmoisia vissiin tarvitaan, jotta ne kaikki lapselliset riipukset saa asiallisesti roikkumaan samaan koruun.
Miten niin on liian myöhäistä hankkia onnellinen nuoruus?
Reilut kaksi vuotta sitten tajusin olevani vanha, koska Tivolissa ei ollut enää ketään tuttuja (totuuden nimissä siellä oli kaksi, mutta niiden kanssa en kaveerannut silloin ennenkään). Olimme käyneet samana päivänä äitini kotipaikkakunnalla, koska se oli minusta jotenkin raikas, nostalginen idea. Rakas puolisoni sanoi, että kotiseutumatkailun harrastaminen on ikääntyneisyyden pettämätön merkki.
Kuluneena kesänä tajusin, että kaikki rovaniemeläiset baarit ovat ihan eri lailla sisustettuja kuin 90-luvulla. (Mikä on sinänsä järkeenkäypää, koska baarin kuin baarin sisustus kohtaa luultavasti melko raskasta kulutusta.) Niitä baareja, joissa kävin lukioaikana, ei enää ole. Voivat ne olla samannimisiä, mutta niissä katsotaan nykyisin jotain helevatan urheilua.
Minä haluaisin piipahtaa niissä 90-luvun baareissa! Haluaisin myös, että siellä päivystäisivät ne samat vanhat tyypit. Haluaisin, että ne näkisivät, miten onnellinen minusta on tullut, että olen vahva ja aikuinen, minulla on paikka maailmassa, en enää menetä yöuniani siksi, että pikkukaupungissa ihmisestä puhutaan pahaa, oli syytä tai ei.
Sitten rakas puolisoni sanoi, etten voi astua samaan virtaan kahdesti.
Katkerata!
Onneksi materia ei petä. Pengoin eilen laatikoitani ja törmäsin eri hämmästyttäviin kohteisiin. Maatuska, pohjassa tarra 'made in USSR', oletettavasti hankinta murmanskilaisesta valuuttakaupasta. Kuolleeksi kuviteltu Sony Walkman, joka koki hämmentävän ylösnousemuksen saatuaan uudet paristot. Lyhyt ja krääsäinen koruhistoriani 80- ja 90-luvuilta. Hevosia, hevosenkenkiä, pienenpieniä sydämiä, ja herramunvereni, Twin Peaks -sydämenpuolikas.
Vielä eilen en tiennyt, mikä on rondelli, mutta semmoisia vissiin tarvitaan, jotta ne kaikki lapselliset riipukset saa asiallisesti roikkumaan samaan koruun.
Miten niin on liian myöhäistä hankkia onnellinen nuoruus?
lauantaina 8. elokuuta 2009
Miksi ovet ei aukene meille
Kaikki käyvät keikoilla, minä en.
Kesän aikana on Naamakirjan hehkutusvirrasta päätellen järjestetty vaikka mitä, mutten ole nähnyt tarpeelliseksi edes harkita taistelua lipuista. Ei ole hetkauttanut riittävästi. Mikä Faith No More? Mikä Nick Cave? Mitä mie Pet Shop Boysissa kun en ole jaksanut kiinnostua sitten vuoden 1993? Miksi änkeä Huvilatelttaan kuuntelemaan Wilcoa, kun siellä on kuitenkin sysipaska akustiikka?*
Jotta viitsisin sietää lapsen hoitovuorojen säädännän, seisoskelun, jonottamisen, törkykalliin kaljan, edessä seisovat koripalloilijat ja väistämättömän univelan, tarttis lavalla olla vähintään Elvis. Näin on mennyt elämä mukavuudenhaluiseksi, tai keski-ikäiseksi perseilyksi, sama asia varmaankin.
Ehkä tästä vuodatuksesta on arvattavissa, että yhdet liput sain sitten vaivalloisesti hankittua. Mutta Hortto Kaalo perui. Helvata.
Onko muka helppoa olla aikuinen, onko.
* Tästä hyvästä viiden vuoden takainen minäni olisi luultavasti potkinut minua persuksiin, lujasti.
Kesän aikana on Naamakirjan hehkutusvirrasta päätellen järjestetty vaikka mitä, mutten ole nähnyt tarpeelliseksi edes harkita taistelua lipuista. Ei ole hetkauttanut riittävästi. Mikä Faith No More? Mikä Nick Cave? Mitä mie Pet Shop Boysissa kun en ole jaksanut kiinnostua sitten vuoden 1993? Miksi änkeä Huvilatelttaan kuuntelemaan Wilcoa, kun siellä on kuitenkin sysipaska akustiikka?*
Jotta viitsisin sietää lapsen hoitovuorojen säädännän, seisoskelun, jonottamisen, törkykalliin kaljan, edessä seisovat koripalloilijat ja väistämättömän univelan, tarttis lavalla olla vähintään Elvis. Näin on mennyt elämä mukavuudenhaluiseksi, tai keski-ikäiseksi perseilyksi, sama asia varmaankin.
Ehkä tästä vuodatuksesta on arvattavissa, että yhdet liput sain sitten vaivalloisesti hankittua. Mutta Hortto Kaalo perui. Helvata.
Onko muka helppoa olla aikuinen, onko.
* Tästä hyvästä viiden vuoden takainen minäni olisi luultavasti potkinut minua persuksiin, lujasti.
perjantaina 31. heinäkuuta 2009
Yes, I’m ready to jump
Olen tässä ajatellut.
Silläkin uhalla, ettei ajatteleminen ole niitä hommia joihin sovellun (näin sanoi eräs entinen kollega, jonka kanssa olimme erimieliset, ja myöhemmin hän kyllä pyysi anteeksi, koska olin ollut oikeassa, mutta ei hän erikseen tätä ajattelukieltoa pyörtänyt, ja täytyyhän siihen luottaa, kovasti on nimekäs ja kirjojakin julkaissut hän).
Mutta mikä homma se sohvalla hyppiminen on? Onko se sisäänrakennettua? Synnynnäinen vietti? Geeneissä?
Vuosi sitten Jälkikasvu ei osannut mitään (tai no, osasi se tarttua asioihin ja juoda maitoa ja vähän syödä perunaa ja porkkanaa ja olla pahana jos palvelu tökki). Nyt se osaa kaikenlaista.
Yksivuotiaan kanssa on intensiivistä. Yksivuotiaan kanssa hiljaisuus meinaa huonoa. Jos on hiljaista, yksivuotias on kiivennyt sohvalle hyppimään. Jos asiasta tulee jälkikäteen puhetta, yksivuotias virnuilee ja sanoo pom pom pom.
Joskus epäilen, että lapsi on syntynyt ovelaksi. Minä en ole ovela. Olen tyhmänrehellinen peräpohjalainen.
Haistan jännittävän tulevaisuuden.
Silläkin uhalla, ettei ajatteleminen ole niitä hommia joihin sovellun (näin sanoi eräs entinen kollega, jonka kanssa olimme erimieliset, ja myöhemmin hän kyllä pyysi anteeksi, koska olin ollut oikeassa, mutta ei hän erikseen tätä ajattelukieltoa pyörtänyt, ja täytyyhän siihen luottaa, kovasti on nimekäs ja kirjojakin julkaissut hän).
Mutta mikä homma se sohvalla hyppiminen on? Onko se sisäänrakennettua? Synnynnäinen vietti? Geeneissä?
Vuosi sitten Jälkikasvu ei osannut mitään (tai no, osasi se tarttua asioihin ja juoda maitoa ja vähän syödä perunaa ja porkkanaa ja olla pahana jos palvelu tökki). Nyt se osaa kaikenlaista.
Yksivuotiaan kanssa on intensiivistä. Yksivuotiaan kanssa hiljaisuus meinaa huonoa. Jos on hiljaista, yksivuotias on kiivennyt sohvalle hyppimään. Jos asiasta tulee jälkikäteen puhetta, yksivuotias virnuilee ja sanoo pom pom pom.
Joskus epäilen, että lapsi on syntynyt ovelaksi. Minä en ole ovela. Olen tyhmänrehellinen peräpohjalainen.
Haistan jännittävän tulevaisuuden.
torstaina 28. toukokuuta 2009
Tältä rintamalta ei mitään uutta
Ystävät, toverit, kylännaiset.
Saatuani pätkätyötä elämäni on muuttunut naamakirjapäivityksiksi. Mitä niihin nyt mahtuu, parin tekstiviestin verran. Kirjoittelen niitä enimmäkseen poikittaisliikenteen linja-autoista. Yksi esimiehistäni on naamakirjakaverini, enkä tahdo hänen ajattelevan, että tuotan työkseni sisältöä naamakirjaan.
Ystävällisten sielujen taholta minulle kerrottiin kyllä etukäteen, että on hirveää
a) jättää päiväkotiin mukula, joka ei osaa puhua
b) kaahata kaiken aikaa töihin/päiväkotiin/kotiin
c) että jokainen vitun päivä on yhtä kaahaamista töihin/päiväkotiin/kotiin
d) ettei ole aikaa omalle elämälle, jos on työ ja lapsi.
Uskoinko minä ne kertomukset. No en vittu tietenkään. Enkä minä valita. En minä kuvitellutkaan saavani kaikkea.
Ratsastuskamppeet olen pakannut odottamaan aikaa, jolloin Euroopan unioni säätää vuorokauteen muutaman lisätunnin. Odotan uteliaahkona, milloin kuntosalikortti kokee saman kohtalon.
Saatuani pätkätyötä elämäni on muuttunut naamakirjapäivityksiksi. Mitä niihin nyt mahtuu, parin tekstiviestin verran. Kirjoittelen niitä enimmäkseen poikittaisliikenteen linja-autoista. Yksi esimiehistäni on naamakirjakaverini, enkä tahdo hänen ajattelevan, että tuotan työkseni sisältöä naamakirjaan.
Ystävällisten sielujen taholta minulle kerrottiin kyllä etukäteen, että on hirveää
a) jättää päiväkotiin mukula, joka ei osaa puhua
b) kaahata kaiken aikaa töihin/päiväkotiin/kotiin
c) että jokainen vitun päivä on yhtä kaahaamista töihin/päiväkotiin/kotiin
d) ettei ole aikaa omalle elämälle, jos on työ ja lapsi.
Uskoinko minä ne kertomukset. No en vittu tietenkään. Enkä minä valita. En minä kuvitellutkaan saavani kaikkea.
Ratsastuskamppeet olen pakannut odottamaan aikaa, jolloin Euroopan unioni säätää vuorokauteen muutaman lisätunnin. Odotan uteliaahkona, milloin kuntosalikortti kokee saman kohtalon.
lauantaina 2. toukokuuta 2009
Nothing but a heartache
Mortonki.*
Eikö tää kerran kuussa olekin melko ammattimainen päivitystahti?
Tädillä on ollut jonkin verran lomaa ja jonkin verran yllättäviä sattumuksia. Yllättävät sattumukset ovat hieman verottaneet voimia. Noinniinku ylipäätään elämä on yhä aika hyvää. Nukun kiitettävästi. En heräile öisin miettimään, miksi juuri minun työelämästäni piti tulla huono vitsi. Tapasin ihmisiä, joilla on ansioita menneen työelämäni kurjistamisessa. En ollut heille enää vihainen - tunsin melkein sääliä, mutten ihan.
Kotona on kivaa. Töitä on riittävästi, ei liikaa eikä liian vähän. Lapsen kanssa on enimmäkseen viihdyttävää. Laihdutusprojektin viimeiset neljä kiloa kieltäytyvät lähtemästä, mutta ei se oikeastaan haittaa, koska olen suoraan sanottuna vähän kauhuissani siitä, iskeekö projektin loputtua suunnaton tyhjyys, jota täytän mieluummin ylensyönnillä kuin älykkäällä elämäntapapainonhallinnalla.
Ristiriitoja on, mutta voin elää niiden kanssa.
Koska kaikki on niin perhanan kivaa ja vakaata, en voi olla miettimättä, mitä tapahtuu, jos jokin kivan ja vakaan elämäni elementeistä järjestyisi yhtäkkiä toisin. If it ain't broken, don't fix it, vai miten ne sanoo. Onko mielenrauha ansaittua, onko se minun vai onko se lainassa? Jos jokin muuttuu, saanko minä ottaa sen mukaani?
Tähän joku aasinsilta sitten.
Luen Liisa Huhdan ja Rosa Meriläisen Feministin käsikirjaa. Se herättää ajatuksia.
Kuten: Tasa-arvon edistämiseksi perinteiset naisten työt on haluttu professionaalistaa ja kouluttaa niihin ammattitaitoista väkeä. Ja: Tädittely on poliittisesti yhtä korrektia kuin tytöttely - siis vähättelyä. Ei ihmisten sukupuolta tarvitse muutenkaan toistella.
Tiesittekö, että päiväkodissakin on nykyisin tiimivastuuhenkilö? Ennen se olisi ollut vain täti.
Yhtenä kesänä kahdeksankymmentäluvulla meidän päiväkoti oli kiinni, ja meidät raahattiin ihan toiselle puolelle kaupunkia joka aamu. Uudessa päiväkodissa oli töissä myös setä. En muista hänen nimeään. Tunnustan auliisti, että hänestä jäi muistijälki vain siksi, että hänellä oli outo sukupuoli. Ensimmäisenä aamuna, kun meitä uusia lapsia oli paljon, setä esittäytyi ja lupasi, että häntä saa kutsua myös tädiksi, koska no, vissiin henkilöstön oletussukupuoli oli täti.
Muistan myönnytyksen olleen mielestäni fiksu veto, koska hyvin pian esittäytymiskierroksen jälkeen pojat häiritsivät yhden Susannan keinumishommia ja Susanna karjui kurkku suorana setää apuun tääätiiiii.
Jos ei saa täditellä, miten lapsi pyytää paikalle erotuomarin (ihassama kenet, kunhan joku tulee)? Heeeenkilökuuuntaaaa?
On vielä niin paljon opittavaa.
* On kauhistuttavin tietämäni tervehdysfraasi, enkä nyt tarkalleen osaa sanoa, miksi tunnen tarvetta käyttää sitä tässä.
Eikö tää kerran kuussa olekin melko ammattimainen päivitystahti?
Tädillä on ollut jonkin verran lomaa ja jonkin verran yllättäviä sattumuksia. Yllättävät sattumukset ovat hieman verottaneet voimia. Noinniinku ylipäätään elämä on yhä aika hyvää. Nukun kiitettävästi. En heräile öisin miettimään, miksi juuri minun työelämästäni piti tulla huono vitsi. Tapasin ihmisiä, joilla on ansioita menneen työelämäni kurjistamisessa. En ollut heille enää vihainen - tunsin melkein sääliä, mutten ihan.
Kotona on kivaa. Töitä on riittävästi, ei liikaa eikä liian vähän. Lapsen kanssa on enimmäkseen viihdyttävää. Laihdutusprojektin viimeiset neljä kiloa kieltäytyvät lähtemästä, mutta ei se oikeastaan haittaa, koska olen suoraan sanottuna vähän kauhuissani siitä, iskeekö projektin loputtua suunnaton tyhjyys, jota täytän mieluummin ylensyönnillä kuin älykkäällä elämäntapapainonhallinnalla.
Ristiriitoja on, mutta voin elää niiden kanssa.
Koska kaikki on niin perhanan kivaa ja vakaata, en voi olla miettimättä, mitä tapahtuu, jos jokin kivan ja vakaan elämäni elementeistä järjestyisi yhtäkkiä toisin. If it ain't broken, don't fix it, vai miten ne sanoo. Onko mielenrauha ansaittua, onko se minun vai onko se lainassa? Jos jokin muuttuu, saanko minä ottaa sen mukaani?
Tähän joku aasinsilta sitten.
Luen Liisa Huhdan ja Rosa Meriläisen Feministin käsikirjaa. Se herättää ajatuksia.
Kuten: Tasa-arvon edistämiseksi perinteiset naisten työt on haluttu professionaalistaa ja kouluttaa niihin ammattitaitoista väkeä. Ja: Tädittely on poliittisesti yhtä korrektia kuin tytöttely - siis vähättelyä. Ei ihmisten sukupuolta tarvitse muutenkaan toistella.
Tiesittekö, että päiväkodissakin on nykyisin tiimivastuuhenkilö? Ennen se olisi ollut vain täti.
Yhtenä kesänä kahdeksankymmentäluvulla meidän päiväkoti oli kiinni, ja meidät raahattiin ihan toiselle puolelle kaupunkia joka aamu. Uudessa päiväkodissa oli töissä myös setä. En muista hänen nimeään. Tunnustan auliisti, että hänestä jäi muistijälki vain siksi, että hänellä oli outo sukupuoli. Ensimmäisenä aamuna, kun meitä uusia lapsia oli paljon, setä esittäytyi ja lupasi, että häntä saa kutsua myös tädiksi, koska no, vissiin henkilöstön oletussukupuoli oli täti.
Muistan myönnytyksen olleen mielestäni fiksu veto, koska hyvin pian esittäytymiskierroksen jälkeen pojat häiritsivät yhden Susannan keinumishommia ja Susanna karjui kurkku suorana setää apuun tääätiiiii.
Jos ei saa täditellä, miten lapsi pyytää paikalle erotuomarin (ihassama kenet, kunhan joku tulee)? Heeeenkilökuuuntaaaa?
On vielä niin paljon opittavaa.
* On kauhistuttavin tietämäni tervehdysfraasi, enkä nyt tarkalleen osaa sanoa, miksi tunnen tarvetta käyttää sitä tässä.
perjantaina 10. huhtikuuta 2009
Damn right, it's better than yours
Olen surukseni vähän laiminlyönyt tätä julkaisukanavaa. Minulla on hyviä selityksiä, uskokoon ken haluaa.
Ensix. Mitä pidempään on päivittämättä, sitä korkeammaksi nousee kynnys tehdä edes jotain. Kynnyksen korkeus ei ole verrannollinen tekstien keskimääräiseen laatuun. Mikä oli todistettava.
Toisex. Blogikirjoittaminen mieltyy olevan enemmän pois työntekemiseltä kuin naamakirjassa roikkuminen, jota harrastan tavattoman paljon ja johon menee myös vitusti aikaa, koska reaalisosiaalinen seurueeni koostuu virka-aikana ja vähän muulloinkin enimmäkseen yhdestä yksivuotiaasta.
Kolmannex. Olen lukenut kohtuuttoman paljon muotiblogeja, ja kun niiden aihepiirit eivät niin kovasti tätä omaa tuotetta liippaa, niin tuppaa unohtumaan, mitä blogit olivat silloin kun niistä ajat sitten kiinnostuin. Se niin sanottu oma blogosfääri on onneksi yhä jotain muuta.
Viehätyin aluksi joistakin muotiblogeista, koska niistä välittyi ihana, salliva ote naisena olemiseen. Muoti on estetiikkaa, identiteetin ilmaisua, kulttuurin kommentaaria ja kulttuuriin kuulumista. Ei ole yhtään vähemmän älykäs nainen, ammattilainen tai feministi, jos on kiinnostunut myös ulkonäöstä. On feministinen teko murtautua toisten rakentamista karsinoista.
Koska muoti on useimmiten kaupallista, muotiblogit on huomattu mainioiksi markkinointivälineiksi, mikä kehitys ellottaa kasvavassa määrin. Eivätkä ne kaikki niin kovin fiksusti naiseutta käsittele. Mielipiteitään ilmaiseva nuori nainen nimetään ihan ystävällisessä hengessä pelottavaksi. Toisaalla rumasti nimitellään naisia ja naisten tekemisiä, ylpeillään sovinismilla ja jos joku ärsyyntyy, sanotaan että hei huumoria. Anonyymien tyhmät kommentit nimetään surutta naisvaltaisuuden ilmentymiksi.
Nainen kun olet, et osaa ajaa. Naiset puukottavat aina toisiaan selkään, keskinäinen solidaarisuus on tuhoontuomittua. Älä ole mitään mieltä, ei miehet halua panna pahansisuisia akkoja.
Tuntuu hyvältä kääntää välillä katse pois. Ja lopettaa tilaukset, kun ei enää tykkää.
Oho, ryöstäytyi. Oikeasti mun piti kirjoittaa tämänhetkisistä vaikeista kriiseistäni. Mulla on ainakin:
Kuitenkin on myönnettävä, että minulla on yllämainittujen johdosta
Ensix. Mitä pidempään on päivittämättä, sitä korkeammaksi nousee kynnys tehdä edes jotain. Kynnyksen korkeus ei ole verrannollinen tekstien keskimääräiseen laatuun. Mikä oli todistettava.
Toisex. Blogikirjoittaminen mieltyy olevan enemmän pois työntekemiseltä kuin naamakirjassa roikkuminen, jota harrastan tavattoman paljon ja johon menee myös vitusti aikaa, koska reaalisosiaalinen seurueeni koostuu virka-aikana ja vähän muulloinkin enimmäkseen yhdestä yksivuotiaasta.
Kolmannex. Olen lukenut kohtuuttoman paljon muotiblogeja, ja kun niiden aihepiirit eivät niin kovasti tätä omaa tuotetta liippaa, niin tuppaa unohtumaan, mitä blogit olivat silloin kun niistä ajat sitten kiinnostuin. Se niin sanottu oma blogosfääri on onneksi yhä jotain muuta.
Viehätyin aluksi joistakin muotiblogeista, koska niistä välittyi ihana, salliva ote naisena olemiseen. Muoti on estetiikkaa, identiteetin ilmaisua, kulttuurin kommentaaria ja kulttuuriin kuulumista. Ei ole yhtään vähemmän älykäs nainen, ammattilainen tai feministi, jos on kiinnostunut myös ulkonäöstä. On feministinen teko murtautua toisten rakentamista karsinoista.
Koska muoti on useimmiten kaupallista, muotiblogit on huomattu mainioiksi markkinointivälineiksi, mikä kehitys ellottaa kasvavassa määrin. Eivätkä ne kaikki niin kovin fiksusti naiseutta käsittele. Mielipiteitään ilmaiseva nuori nainen nimetään ihan ystävällisessä hengessä pelottavaksi. Toisaalla rumasti nimitellään naisia ja naisten tekemisiä, ylpeillään sovinismilla ja jos joku ärsyyntyy, sanotaan että hei huumoria. Anonyymien tyhmät kommentit nimetään surutta naisvaltaisuuden ilmentymiksi.
Nainen kun olet, et osaa ajaa. Naiset puukottavat aina toisiaan selkään, keskinäinen solidaarisuus on tuhoontuomittua. Älä ole mitään mieltä, ei miehet halua panna pahansisuisia akkoja.
Tuntuu hyvältä kääntää välillä katse pois. Ja lopettaa tilaukset, kun ei enää tykkää.
Oho, ryöstäytyi. Oikeasti mun piti kirjoittaa tämänhetkisistä vaikeista kriiseistäni. Mulla on ainakin:
- farkkukriisi - omistan yhdet sopivat, viidet liian isot ja yhdet ylitsepääsemättömän vääränväriset farkut.
- rajauskynäkriisi - kyllästyin pitkään suosimaani merkkiin, koska suti hajosi aina het kättelyssä, ostin toista laatua, sen ensimmäinen kyynel levitti pitkin naamataulua ja saatte uskoa, että silmäni vuotavat kun armoton kevättuuli lennättää katupölyä, ja ostin kolmatta laatua, ja sen terä katkesi aina terottaessa ja levisi ympäriinsä enkä tiedä vieläkään, miten rajauksen saa irti lattiasta.
- katsekriisi - en nähnyt peilistä olevani lihava, kun olin, ja nyt kun en ole, en näe sitäkään, mun pää ei ehdi seurata näitä muutoksia.
- kenkäkriisi - vajaa vuosi sitten kirosin raskauden leväyttämää räpylää, hankin muutamat uudet kengät, ja arvatkaas mitä, mun jalka onkin palautunut, ja nyt mulla on liian isoja kenkiä ja viimekesäiset ballerinat tippuu matkalle enkä tod voi enää käyttää mitään El Naturalistoja kun ne on nyt pyhitetty raskaudelle ja ylipainolle.
- nahkatakkikriisi - liian iso, liian vaikea pienentää.
Kuitenkin on myönnettävä, että minulla on yllämainittujen johdosta
- pienenpieni talousarviokriisi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
